Ystävilläni on tapana aloittaa keskustelu tekeleitteni pohjalta, ja siitä minä pidän. Keskustelusta maileilla tai kasvotusten. Joskus jopa puhelimessa. He jättävät pois arvostelun ja sanat "hyvä" ja "huono". Minulla ei ole taitoa reagoida arvosteluun. Kun pakottaudun kohteliaisuutta vastaamaan, kaikki mitä vastaan särähtää korviini vittuiluna. Ja se kestää... Minä mietin ja mietin, onko nyt ihan oikeasti jotain sanottava ja korjailen koko ajan sanomisiani, koska mikään ei kuulosta hyvältä, tarpeeksi kiltiltä. Kun minua tai tekemisiäni kehutaan, herää kysymys "onko siitä pakko nostaa haloo?" Tai kun minua tai tekemisiäni kritisoidaan, herää kysymys " ei kai se oikeasti kuvittele minun tekevän muutoksia oman makunsa mukaan?" Hyvää ja huonoa arvostelua osaan ottaa vastaan ainoastaan aikuisilta ammattilaisilta. Se on nähty ja koettu. Vaikka niihinkään en yleensä sanallisesti reagoi. Otan oppia paremmilta, mutta en sano juuri mitään takaisin. Huomaan vaihtavani usein mieluummin puheenaihetta. Aikuisia silmissäni ovat yli kolmekymppiset, mutta heissäkin on kakaramaisia poikkeuksia. Exä on hyvä esimerkki, mutta häneltä puuttuu se ammattitaitokin. Eihän hänellä ole ammattiakaan! Olisi voinut luulla, että minä vihaisin häntä ainiaan, mutta kun näin hänet pari päivää sitten, olin ainoastaan surullinen hänen puolestaan. Mitä se sitten on? Sääliä? Ei se ihan siltä tuntunut. Empatiaa? Tuskin minä niin empaattinen olen. Ennen minä vertailin itseäni häneen ajatellen että voin olla itsestäni ylpeä jos olen saavuttanut sitä sun tätä ennen 35-ikävuotta. Hän kun on sen ikäinen, eikä hän ole mitään. Ja hänestä on tullut niin rumakin. Poikamainen karisma on karissut, eikä hänellä ole enää mitään valttikorttia huijata ketään ihastumaan itseensä. Ei enää herätä sympatiaa, ei naisten hoivausviettiä niin kuin ennen. Vertailin minä muita miehiä häneen myös, todeten millä tavoin tämä tai tuo on häntä parempi. Mutta nyt ei ole enää mitään mihin verrata. Onko se ymmärrettävää? Onko se minulta kauhean ilkeää kokea toinen niin mitättömäksi, ettei siihen voi mitään verratakaan? Toivoisin kuitenkin exälleni parempaa ja tyydyttävää elämää. Uskoisin psykiatrisesta hoidosta olevan hänelle apua. Oman tulevaisuuden pilaaminen muita satuttamalla on ollut varmasti uuvuttavaa. Ja se näkyy ulospäin.