Muokkasin profiilia ja huomasin etten ole juurikaan muuttunut. Uusi elämä, mutta sama ihminen. On uusi koti ja ympäristö, uusi työ, uusi koulu (jossa olen kyllä ehtinyt olemaan jo vähän aikaa) ja uusi rakkaus. Jopa vaatekaappini sisältö on uusiutumassa, niin kuin vähän kaikki muukin mitä mahtuu elämääni. Niinkin pieni asia kuin maustehyllyn sisällön uusiminen, kun osa mausteista on mennyt nyt vanhaksi, tuntuu huikealta. Mihin tässä oikein päädytään?

Kävin hyvästelemässä rusakkoa lenkkipolullani olettaen että se on aina sama rusakko. Tällä kertaa sain tavata koko perheen, eikä yksikään ottanut askelia taaksepäin kun lähestyin. Toivotin heille hyvää elämää ääneti mielessäni ja toivoin heidän ymmärtävän että minä muutan, en kuole. En jää auton alle tai tule huonosti kasvatettujen koirien raatelemaksi niin kuin lähiseutujen oravat.

Vaikka maailma muuttuu, ihmiset eivät.

"Kulkekaa varovasti. Pitäkää päänne kylmänä, sitä tarvitaan. Tämä kaupunki, johon teidät johdatan, on valtavan suuri ja sekava, ettekä ole käynyt täällä aikaisemmin..."

Näin alkaa Michel Faberin romaani Veripunainen, lumivalkoinen. Englanninkielinen alkuteos julkaistiin 2002 nimellä The Crimson Petal and the White, ja onnistuneen käännöksen suomeksi sai suorittaa Hilkka Pekkanen julkaistavaksi vuonna 2004. WSOY:n kaunista antia meille lukunautintojen metsästäjille, jotka selviytyvät tehtävästä helpommin omalla äidinkielellään.

Romaanin tarina sijoittuu 1800- luvun lopun Englantiin, tarkemmin sanottuna Lontooseen, ja näyttää elämää pahamaineisimmista nurkista arvokkaimpiin seuroihin. Kertoja johdattelee lukijaa välillä ihan kädestä pitäen, esittelee ihmiset ja jättää lukijan katsomaan maailmaa sekä ulkopuolisen silmin että kunkin tarinan henkilön silmin. Tällainen tapa auttaa näkemään henkilöiden motiiveja, selvittää syy-seuraussuhteet ja lievittää vihaa ylimielisiä ja toisia hyväksikäyttäviä kohtaan. Ei poista vihaa, mutta lievittää.

Vihaa ja halveksuntaa koin niin päähenkilöä William Rackhamia kohtaan, kuin muitakin miehiä, jotka määräävät millainen naisen tulee olla ja lukitsevat nämä näkymättömissä olevaan häkkiin, ja kehtaavat vielä pahoittaa mielensä kun eivät saa kiitosta. Nainen nimetään hulluksi ja vaaralliseksi, kun tällä on älyä ja/tai rohkeutta, ja jos tämä on vieläpä vastarannan kiiski nöyristelyn sijaan. Williamin rakastajatar, bordellista pois ostettu Sugar ja Williamin tyttären Sophien kotiopettaja tunsi myös suurta inhoa miehiä kohtaan ja punaisten hiuksien verhoamassa päänupissaan hänellä oli murhanhimoisia ajatuksia, jotka toteutti ainoastaan kirjoittamalla. Hänhän kuitenkin oli hyvä ihminen.

Vaikka kirja kertookin onnettomista elämistä ja surkeudesta suurimman osan aikaa, ja kertoja varoittaakin, että "maailmanparantajat eivät pysty tätä maailmaa parantamaan ja saavat lähteä matkoihinsa epätoivo sydämessään ja paskaa kengänpohjissa", niin silti lukijalle annetaan rakkauden ja toivon murusia: "Tulkaa nyt kanssani pois kaupungin likaisilta kaduilta, pois huoneista, jotka löyhkäävät pelolta ja petollisuudelta, pois inhottavan kyynisyyden vallassa laadittujen sopimusten maailmasta. Rakkautta on olemassa..." Ja kirja tarjoaa meille tarinan Williamin veljen , Henryn, ja leskirouva Foxin välisestä rakkaudesta ja näiden kahden suuresta ja puhtaasta sydämestä, sekä Sugarin ja Sophien kiintymisestä toisiinsa, että Agnesin mahdollisesta pääsystä kauan toivomaansa Terveyden Luostariin.

Romaani kuvaa erinomaisesti sitä miten eri teoille on seurauksensa, ja miten eri luonteet reakoivat. Teos antaa lukijalle itselleen päätettäväksi mikä on oikein ja mikä ei. Kaikki ei ole niin mustavalkoista. Kun Sugar vie Sophien, onko se turvallisuuden riistämistä vai antamista. Ehkä Sugar teollaan säästää Sophien alistumiselta ja miehen kuristavalta otteelta ja antaa paremman ja vapaamman tulevaisuuden. Mutta voiko Sugar tarjota tulevaisuutta pienelle tytölle...

Loppu jää romaanissa auki. Kuinka kullekin lopulta käy, se jää tietämättä. Lukijan on itse mahdollista rakentaa loppu. Pienillä tiedonjyvillä, joita romaanin aikana on tarttunut matkaan, voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Tämä kirja ansaitsee ehdottomasti kiitettävän arvosanan ja ylistykset päälle. Tämän kirjan haluan ostaa ja ylpeänä omistaa, ja suosittelen tätä niin miehille kuin naisille, nuorista aikuisista niin vanhoihin kuin ikää riittää. Samaistuminen on helppoa, sillä ihmiset ovat vuosisadasta toiseen samanlaisia. Vain maailma ympärillä muuttuu. Samat tutut persoonat on olemassa aina, ja heistä jotkut ovat kaltaisiasi, jotkut sijoittuvat vihattuihin ja jotkut rakastettuihin, ja jokunen jää roikkumaan välimaastoon.

Carita ym.

Katso kuinka kaunista on!

Tuo yllä olevan sarjakuvapätkän aihe on tuttu ja monien kanssa käyty. Veli keksi jopa, että vatsassa pitäisi olla luukku mikä avata, ettei aina tarttis pureskella ja niellä. Voisi vaan työntää sapuskan sisään. Joskus syöminen tuntuu niin kauhean työläältä. Ei sitä aina haluisi tehdä päivittäin. "Juurihan minä eilen söin!"

Tämä tyttö on in Love. On se vaan ihanaa. Mutta en minä kaiken aikaa ole onneni kukkuloilla. Eilenkin tulin metrossa murheelliseksi hermostuneen miehen vuoksi. Hänen poikansa oli joutunut opettajan pahoinpitelyn kohteeksi. Miesopettaja oli lyönyt sitä rajulla kädellä ja koska opettajien virheistä ei ole lupa normaalisti puhua, oli poika uskaltautunut kotiin vasta myöhään yöllä. Tämä hermostunut mies oli ahdingossa sen takia enemmän, koska se ei ollut ensimmäinen kerta kun opettaja hakkaa oppilasta, eikä koulu ole valmis puuttumaan asiaan. En ihmettele. Kun kouluille tai opetushallitukselle antaa ehdotuksia kuinka oloja parantaa tai pyytää (jopa rukoilee) heitä poistamaan kouluista ne huonot opettajat, he vastaavat että kaikki on hyvin ja muutokseen ei ole tarvetta. He osaavat kyllä itse pitää koulujen hyvinvoinnista kiinni. Kiitos ja näkemiin. Tippa tulee linssiin ja kurkku käheäksi, kun kaikki paha sallitaan. Kun Suomessa tapahtuu jotain, Ruotsi yrittää parantaa asioitaan. Entä me?

Carita

Siinä. Sivu kerrallaan.

Katsoin tänään onnettomia kasvoja metrossa. Eilen minäkin olen surullisella päällä. Mutta vain sen aikaa, kun olin yleisesti hyväksytyssä todellisuudessa. (Miksi se on hyväksytty? Kurjuus kaiken totuudeksi?) Suurimman osan aikaa olen elänyt omassa VALTAVASSA maailmassani ja flow-tilassa. Kyllä hymyä riittää vaikka muille jaettavaksi. Ja illan tullen havahdun "koomastani" treenaamaan lihasvoimaa, jonka jälkeen lähden lenkille. Täydellinen työpäivä, josta voit olla varma ettei tämä ole yhteiskunnan hyväksymä. Oikeasti minun kuuluisi suostua nöyränä orjatyöhön, mutta vielä olen pystynyt hangoittelemaan vastaan. Itku kurkussa tosin. Minä ja maailma emme tunnu olevan samaa mieltä mistään. Lenkillä minua seurasi hyvän matkan päässä rusakko. Mietin, onko se joka lenkkikerralla sama rusakko. Se on koko ajan läsnä. Mutta jos otan askeleen sen suuntaan, se ottaa muutaman juoksuaskelen poispäin. Ei kuitenkaan jätä minua kokonaan. Mitä rusakko eilen sai nähdä? En käynyt vain lenkillä, vaan minun teki mieli mennä jyrkännettä ylös katsomaan kaikkea muuta alaspäin. Ruohikolla näin märkiä pelikortteja, joissa kauhistutti kokoomuksen jäseniä. Ehkä eri mailla oli kuitenkin eri puolueet. En katsonut niitä kaikkia. On siis jälleen roskaamisen aika. Mutta ainahan se on! Rusakko sai myös seurata ja ihmetellä, kun innostuin usvasta. Kävelin usvan läpi tuntien olevani olematon. Henki. Ja harmittelin ettei kamera ole koskaan mukana kun sitä tarvitsee. Yksinäinen kaunis lehtipuu näkyi keskellä usvaa ja näytti kuvaukselliselta. Yön tullen vasta havahduin miettimään pitäisikö minun muistaa jotenkin ystäviäni, kun tällä tavoin olen jo monet päivät erakoitunut. He sentään tietävät millaista on todella uppoutua johonkin, ja tuntuvat ymmärtävän jos en huomaa vastata viesteihin. Minä en voi yleisesti sanoa vihaavani ihmisiä, kun läheiseni ovat niin ihastuttavia ja lämminsydämisiä. Silti minä aina välillä syyllistyn siihen.

Kamut on yksi suosikki-sarjakuvistani. Ja tässä on pari pätkää hauskoista oivalluksista. Tuo hymyä huuleen.

Alla on kuva Marilyn Mansonin levystä, jota olen alkanut jälleen kuuntelemaan ahkerasti. Suosikkikipaleeni on ehdottomasti tällä levyllä I Put a Spell on You. Ja hyviä ovat myös biisit Sweet Dream ja Kiddie Grinderin remix. Huomaan eläytyväni niihin.

Sarjiksen alku(esittely)

Hauta-kuvan olen muistaakseni jo näyttänytkin, mutta se jatkuu ns. alkuesittelylllä tai alkuasetelmalla, jossa selviää Caritan lähtökohdat. Sitten ilmestyy Selena ovesta sisään toteaen, että Carita on taas jättänyt avaimensa oveen. Odottaako hän raiskaajaa vai ryöstäjää? "Pelastajaa" Carita vastaa. Sitten Selena vie hänet mukanaan, koska tarvitsee seuraa lasilliselle jne. Matkalla baariin he keskustelevat kuolemasta nähden sen samanlaisena petturina kuin kenet tahansa.

Olen vähän epävarma sarjakuvan näyttämisestä, mutta kai minä nyt tuon sitä kuitenkin esiin alusta lähtien.

Tiedätkö miltä halu kuolla tuntuu juuri silloin kun olet voimaton tekemään yhtään mitään, on lähtöisin siitä, että syvästi masentuneet eivät välttämättä pysty riistämään henkeään. Vaarallisin hetki itsemurha-alttiudelle on tällaisille tapauksille toipumisvaiheessa. Mutta jos he sen tilanteen ohi pääsevät, heillä alkaa hiljalleen ylämäki. Joskus niin raskas, etteivät he jaksa ylös asti, mutta joskus taas niin tasaisen tahtinen ja loiva että he pääsevät ylös huipulle ihan huomaamattaan. Ja jaksavat taas hymyillä luontevasti.

Yhdeksän kin astrologia

Yhdeksän kin astrologian mukaan minua kuvaa tulen elementti ja väreistä lila. Yhdeksän kin lukuni on 9. Minussa on etelän chi-energia voimakkaimmillaan, mikä tarkoittaa omapäisyyttä, intohimoa ja häikäisevyyttä, sekä ulospäinsuuntautuvaa ja seurallista luonnetta. Eteläiseen ilmansuuntaan liittyvät myös äly ja kauneus. Lila väri kuvastaa intohimoa, jännitystä ja lämpöä.
Sitten päästään hauskaan osioon...
Kaikille tapahtumille on omat suotuisat ajankohdat. Minulle edullinen ajankohta avioliitolle tai uuden suhteen aloittamiselle on joko nyt tämän vuoden aikana tai sitten vuonna 2011. Ehkä mieluummin odotan tuonne jälkimmäiseen ajankohtaan. Mieluiten vielä pidemmälle. Ja sitäkin pidemmälle. Uuden liikeyrityksen tai uran aloittaminen kannattaa ajoittaa tähän vuoteen tai vuosiin 2010, 2011 tai 2013. Palkintoja ja kilpailuvoittoja voin saada todennäköisimmin vuonna 2012. Eli minä osallistuin aivan turhaan runokilpailuun. Perheen perustamiselle suotuisat ajankohdat ovat vuodet 2010 ja 2014. Tämä seuraava ja viimeinen asia on todellinen hupi!!! Eläkkeelle jääminen kannattaa ajoittaa vuosiin 2010 tai 2011. Eli minusta tulisi 27-28-vuotias eläkeläinen. No, johan tässä ollaankin tarpeeksi kauan kärvistelty.
Seuraavaksi katsotaan tämän vuoden tärkeimmät vaikutukset minuun...
Tämä vuosi on sopiva rentoutumiseen ja opiskeluun. Juu, opiskellaan koko ajan. "Edesauttaa naisia tulemaan raskaaksi" (ollaan siis selibaatissa uuteen vuoteen asti ettei satu vahinkoja) "ja on yleensäkin suotuisa terveiden elämäntapojen noudattamiselle; lisää elinvoimaa ja seksuaalista suorituskykyä". Aloitin voimaharjoittelun! Se tuntuu todella hyvältä. Siis todella hyvältä. Ja ilmeisesti sille oli suotuisa ajankohtakin. Tänä vuonna vaarana on taloudelliset ja terveysongelmat. Kyllä! Raha ei riitä mihinkään. Täydellinen pula-aika. Ja olinhan minä jo pitkään kuumeessa ja vielä pidempään tukkoinen.
Vilkaistaan vielä ensi vuoteen...
"Erityisen edullinen vuosi luvulle 9", eli minulle. "Hyvä vuosi seuraelämälle ja intohimoille." Sitä odotellessa... Aikookohan Trenton tulla uudelleen Suomeen keikalle ja tuoda mukanaan Teksasilaisia faneja? Ajatus on jo niin herkullinen. "Edesauttaa huomion, kuuluisuuden ja julkisten tunnusten saamista." Ehkä minä pärjään opinnoissani ja sen kautta saamalla työkokemuksella paremmin kuin uskallan odottaa. Tai ehkä ihmisille kelpaa sarjakuvakirjani. Ensi vuoden vaaroina ovat riidat. Sitä ei ollut mukava kuulla. Toivottavasti en rikastu sarjakuvalla tai menesty liikaa opintojen takia. Sitten ei ole mitään mitä kärttyä tai mistä olla kateellinen. Tai toivottavasti kaikki kurjat ja ikävät ihmiset eivät yritä taas kaveerata. Se on epätoivottava jojo-ilmiö. Mutta pysytään noissa positiivisissa ennusteissa. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa ollakin intohimojen aika. Jestas. Kunhan ne intohimot ei tuo riitoja. Jotain kauheaa mustasukkaisuusdraamaa. No, jännätään sitä tuonnempana. Ehdin todennäköisesti jo vuoden vaihteeseen mennessä unohtaa koko yhdeksän kin astrologian.

Lokakuun 2008 Voguen parhaat palat

Mikä tästä Tiffanyn mainoksesta tekee upean? (kuva yllä) Pieni yksityiskohta. Lisko, jonka katse kohdistuu naiseen.

Ryantownin tyyliset putiikit ovat loistava piriste maailmassa, jossa luovuuden murhaavat kauppaketjut valtaavat alaa. Kaupat ovat mielenkiintoisia, kun niissä on oma maailmansa. Kun ne ovat persoonallisia, sekä inhimillisiä. Niihin on mukava astua sisään ja niissä viihtyy.

Aluksi kuvottavaa vastenmielisyyttä Henry Mooren nimestä. Ensivaikutelma aiheutti vaikeuksia lukea koko juttua, saati sitten silmäillä sitä. Miksi siis liittäisin tämän parhaisiin paloihin? Koska valitut kuvat ovat (tietääkseni) Mooren parhaimmistoa ja juttu antaa Moorelle ja hänen töilleen pehmeyttä. Lihaa ruosteenmetallisten luitten ympärille, ja herran silmiin herää eloa.

Näistä kolmesta päiväkirjasta yksikään ei miellytä minua, mutta on hieno juttu tehdä erilaisia ja kekseliäitä kansia. Jokaiselle jotain. On kyse mistä tahansa vihkosta tai kansiosta tai jostain muusta, ulkonäkö on tärkeä. Sen pitää sopia omistajan tyyliin. Sen pitää miellyttää ja sen pitää ehdottomasti inspiroida ihmistä avaamaan se ja säilyttämään. Minulla ja joillakin ystävilläni on tapana koristaa vihkomme ynnä muut tarroilla tai jostakin leikkaamillamme kuvilla.

Kaunista, kaunista...

Ja tässä jo herkutellaan.

Loistokas kaunotar.

Meduusailmiö. Meduusoista on muuten otettu mallia ensi vuoden muotiin, niin kuin kaikesta muustakin mitä vesistöistä löytyy. Jos tahdot valmistautua ensi vuoteen, inspiroidu vesistöistä ja niiden eläimistä ja kasveista, niin väreissä kuin vähän muutenkin.

Kuva oli tekstin houkutin numero yksi. Tuollaisia vaatteita itse käyttäisin. Teksti oli hyvä. Ei loistava. Mutta jaksoin lukea sen loppuun. Ihan loppuun. Ja taisin muutaman kerran hymähtääkin hyväntuulisesti. Täytyy huomauttaa tässä väli, että minä yleensä vain selailen lehtiä. Bongaan juttuja ja kuvia. Se on jo iso huutomerkki jos pysähdyn jotain ihan lukemaan.

Samsungin mainos on nelisivuinen. Kunnon mainos. Mielenkiintoinen teksti. Ja hienosti käytettyjä kuvia. Tyhjää tilaakin on osattu käyttää laadukkaasti. On jopa punainen lanka, jota seurata.

Aivan mahtava! Värit, ruusut, ihminen. Huoneiden elementit. Kylppäri oli inhottava. Amme oli sijoitettu verhottoman ikkunan eteen, ja ympärille tuoleja, aivan kuin kylpemisesi olisi yleinen nähtävyys.

Horoskooppihan nyt ehdottomasti luetaan ensimmäisenä lehdestä.

Tämä on yksi kiinnostavimpia osioita Voguessa. Nähdä toisen ihmisen "elämä". Tämä on tietyllä tapaa herkkä osio, ja hyväntuulinen.

Jos kiinnostaa lukea tekstit kokonaisuudessaan, kehotan kipittämään lähimpään kirjastoon tai ehkä jopa ostamaan Vogue itsellesi.

Sarjakuvan teko

Minun sarjakuvantekoni on tällaista...
Aluksi tein lyhyen osion sarjakuvaa, jonka lähetin WSOY:lle ja pyysin palautetta. Kustannustoimittaja vastasi ja "näytti vihreää valoa". Sain myös palautetta: "kiehtova", "tunteisiin vetoava", "pysäyttää ajattelemaan", "piirrosjälki kaipaa vielä terävyyttä, mutta tekstin kanssa se muodostaa selkeän ja yhtenäisen kokonaisuuden jo tässä vaiheessa" jne.
Sen jälkeen tein hänelle nähtäväksi hahmojen esittelykuvat ja kerroin kirjallisesti mitä sarjakuvassani tapahtuu, eli kirjoitin sarjakuvan tarinan (joka kuitenkin yhä jatkoi elämistä ja kasvamista). Vihreä valo kirkastui. Siinä vaiheessa sain parissa päivässä vastauksen, kun taas ensimmäisellä yhteydenottokerrallani sain vastauksen parin viikon aikana. Tuolloin kustannustoimittaja huomasi varoittaa, että vastaukseen voi mennä ainakin pari kuukautta, koska heille tarjotaan paljon käsikirjoituksia. Sellainen odotteluaika olisi ollut raastavaa, joten minulla kävi aika hyvä mäihä.

Sen jälkeen olen tehnyt muistiinpanoilla sarjakuvan rungon, ja näillä näkymin sarjakuvani on suunnilleen 100 sivun mittainen. Mutta tarina on sellainen, että voin tehdä siihen jatko-osia.

Olen ruuduttanut ja piirtänyt sarjakuvaa alustavasti lyijykynällä. Alla oleva kuva on himmeä, koska se on tehty lyijykynällä ja minä mielelläni piirrän kevyesti.

Lopuksi olen piirtänyt kuvat tussilla ja puheteksti on tarkoituksella käsinkirjoitettua. Koneteksti minun silmissäni tappaa elävyyden, enkä siis pidä siitä. Koko sarjakuva on käsityötä.

Minähän hain apurahaa sarjakuvaani varten. Että voisin keskittyä vain ja ainoastaan siihen. En saanut. En edes vastausta. Kun tiedustelin asiaa, selvisi etteivät he olleet saaneet hakemustani. Se oli kadonnut matkan varrella.

Kustannustoimittajan ehdotuksesta olen tarjonnut sarjakuvaani lehdille. Vasta muutamalle. Ensin neljälle ehkä. Luku oli jotain sinnepäin. Yksi vastasi "katsotaan" ja loput "meillä on jo piirtäjä/piirtäjiä, emmekä valitettavasti voi ottaa enempää". Nyt tarjosin vielä kahdelle lehdelle sarjakuvaani. Kirjeitse. Olen aikonut tarjota useimmillekin, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja kun minä vieläpä katson vaihtoehtoja sen mukaan "haluaisinko kuulua tuohon joukkoon?" "haluanko nähdä sarjakuvani tuossa lehdessä?" Kai minä sitten olen vain nirppanokka. :-)

tehotyöskentelyä

Sain potkua persuksiin, kannustusta ja patistelua, ja sen johdosta olen alkanut tekemään sarjistani tehokkaasti tauon jälkeen. Johan tässä onkin nihkeilty. Siitä tulee kunnon kirjanen ja palaan siihen piakkoin. Nyt ei ole aikaa jutustella paljoa.

Halusin tulla vain kertomaan juuri nyt kuinka hullu Helsinki on ja miten sekopäisiä mummelit voivat olla. Lapsilta puuttuu kasvatus ja he tekevät sen suureen ääneen selväksi. Siten Helsinki on hullu. Ja nyt minä näin omin silmin kuinka mummeli kävi keski-ikäisen naisen päälle ilman syytä. Iski tätä kepillään selkään ja naureskeli, ja lähti vieläpä seuraamaan. Nainen huusi mummelille "pysy minusta kaukana"! Eivät tunteneet toisiaan.

Täytyy vielä tässä välissä mainostaa Samuli Knuutia. Luin Rumbasta levyarvosteluja, ja Knuutin tavasta kirjoittaa pidän. Lue niin tiedät miksi. Vaikka hän nyt arvostelikin Nine Inch Nailsin uusinta, antoi vain kaksi tähteä ja antoi kritiikkiä, mikä oli kyllä paikkaansa pitävää... mutta minä satun ottamaan kaiken Trentoniin liittyvän kritiikin henkilökohtaisesti. Kuin minusta itsestäni puhuttaisiin pahaa. Silti pidin arvostelusta, koska siinä yksinkertaisuudessaan oli paljon sisältöä ja Knuuti osaa kirjoittaa.

Minimaalaus Kukkaiskeiju

Tein tämmöisen pienen nimpparilahjan eilen. Maalasin keijun akryylein.

Ihania vaatteita

Kävin viime talvella Kokkolassa ystäväni luona ja yhtenä iltana sovittelimme vaatteita. Tai minä lähinnä ihastuin hänen vaatekomeronsa sisältöön ja sovittelin niitä päälleni.

Tämä jakku oli yksi ihanuus, mikä komeron sisältä löytyi. Upean samettisen tuntuinen.

Tämä mekko taas oli hauska bilehile, jota en ehkä kuitenkaan normaalisti käyttäisi, koska tälle vilukissalle ei sovi liian kylmät materiaalit, vaikka ne olisivat kuinka sulavalinjaisia tahansa. Minä nimittäin pidän erityisesti laskeutuvista kankaista.

Tähän kelta-mustaan mekkoon ihastuin yli kaiken. Upea, ihana, miellyttävä... Vähän tyhmä kuva, kun sieltä riippuu nuo nauhat, mutta mekko on kaunis. Äitini inhoaa tällaisia kuoseja, ja se kertoo jo kuinka erilaisia olemme keskenämme.

Sitten päästään Moschinoon. Nyt muotimessuilla (ja kenkä- ja laukkumessuilla) oli Moda-lehden esitelmöijä. Yhdessä lehdessä näin jutun Moschinosta ja sen minä vain halusin. Skannasin jutun ja tässä se on teille näytille... :-)

Minä en erityisemmin pidä Moschinon miestenmallistosta, mutta naisten mallistot ovat aina mieleeni. Ja lastenlelut ovat ihania, pehmolelut. Tuoksut ovat upeita ja pullojen mallit hauskoja, niin kuin nimetkin. Kannattaa käydä netissä katsomassa Moschinon sivuja! Tutustua vähän Moschinon maailmaan.

Hupia, kuumeilua ja epätaidetta.

Eilen aloitin kunnon lääkekuurin ja aika pitäisi varata lääkäriltä. Tämä sairastelu vain pahenee. Mutta on se mielenkiintoista. Minulla alkoi siivoushullutus ja olen tähän mennessä hinkannut kaikki keittiökalusteet putipuhtaiksi. Välillä tietenkin torkkuen. Ja minulle on kehittynyt mieletön himo kaikkea sellaista kohtaan, mitä en normaalisti suuhuni pistäisi, kuten verilättyihin. Ulkona on helpompi hengittää, niinpä minä välillä käyn haukkaamassa raitista ilmaa. Ja minä näin herttaisen taikurin, joka juuri sillä hetkellä teki ilmapalloista eläimiä lapsille kertoen tarinaa. Ehkei kuitenkaan soveliasta juuri lapsille, mutta se nosti hymyn huulilleni. "Koiras ja naaras yöpyivät hotellissa ja aamun tullen heillä oli pienokainen..."

Minun piti jokin aika sitten kertoa käynnistäni Henry Mooren näyttelyssä, mutta koska siitä ei ole mitään hyvää sanottavaa, on se jäänyt tähän saakka pelkäksi aikeeksi. En ole huonommassa näyttelyssä eläissäni ollut. Siellä oli parista "muotoilusta" tehdyt veistokset, luonnokset, maalaukset ja mitä lie, toistaen koko ajan sitä samaa mutta olemalla kuitenkin joka kerta muka eri työ. Veistokset olivat massoja, joille oli väkisin tungettu jokin nimi ja sisältö. Ne olivat kylmiä, ympäristöä rumentavia ja jättivät pahan maun suuhun. Samat elementit toimivat muissa töissä. Mutta kolmiulotteisina, vaikka olivatkin kaikkea muuta kuin hienoja, ne toimivat parhaiten. Henry Moore on nimetty modernin kuvanveiston mestariksi, joten ilmeisesti minä tai ystäväni emme vain ymmärrä kakkaakaan taiteen päälle. Mutta se on varmaa, ettei hänen töitään kukaan kaltaiseni halua näköpiiriin. Ystäväni totesi, että hän olisi vaatinut rahojaan takaisin, jos näyttely olisi jotain maksanut. Luimme vieraskirjaa ja ainoat kehut tulivat luonnosta, mikä ympäröi Didrichsen museoa (siellä se näyttely oli) ja se alue todellakin oli kaunista. Hyvä, sillä muuten siellä käynti olisi jäänyt liian karvaaksi pettymykseksi.

Lauantaina kuunnellessani Radio Rockin Lauria (ihana, ihana mies) ja hänen soittamaansa Kissin kappaletta (jonka nimeä en nyt tahdo muistaa), sain päähäni että minun on aivan pakko katsoa Moulin Rouge. "I was made for loving you, baby..." Vaikka leffassa on ylenmäärin typeriä kohtia, pääteema on aivan ihana. Suuri rakkaus ja voimakkaat tunteet. Korkean kuumeeni, yskimisen ja hengitysvaikeuksien takia pystyin vieläpä eläytymään hienosti Nicole Kidmanin esittämään keuhkokuumeeseen sairastuneen kurtisaanin Satinen rooliin. Siinä sitä itkeä tihrusteltiin ja huokailtiin onnesta.

Kuumeessa oleminen on siitä metka juttu, että ensin sitä tuntee itsensä maailman rumimmaksi olennoksi, mutta saa kuulla olevansa kaunis. Kalpeat kasvot, ahavoituneen punaiset huulet ja kirkastuneet silmät. Miksi silmät tulevat kirkkaiksi kuumeessa? Outo juttu. Ja silmien vihreyttä korostaa luomien punertavuus. Mutta siinä vaiheessa kun alkaa pärskiminen ja nenän seutu repeilee ja punoittaa, kukaan ei pidä kauniina. Silloin näyttää juuri siltä mitä on; sairaalta.
Kuumeessa olo on metkaa kanssa siinä mielessä, että silloin tekee mieli seksiä, vaikka tietää olevansa luotaan työntävä. Tai mistä sen tietää, ehkä juuri sen takia. Tai ehkä se halukkuus kuuluu osaksi hourailuun.
Tytöt on taas puhuneet joidenkin miesten olemattomasta koosta ja radiossakin siitä oli aihetta. Minä en usko sellaiseen seisovaan pikkurilliin ennen kuin sellaisen näen tai koen. Mutta vaikka sellainen joskus tulisikin vastaan, en usko sen olevan haitta, koska suurin nautinto tulee kuitenkin aina klitoriksen hyväilystä, kuten ollessa sylikkäin kasvokkain, jolloin rinnat ja kaulat ovat vapaina suudeltaviksi, ja minä tykkään samalla nuolla korvan reunaa tai leikkiä toisen huulilla muun muassa.
Mutta palataan nyt taas siihen Lauriin. Jos tahdot ottaa mallia säälittävyyden huipusta, karkaa treffeiltä kotiin kuullaksesi Laurin radioääntä. Voit olla varma ettei sinua pyydetä enää ulos. Ikisinkku ja onnellinen :-) Enää tätä ongelmaa ei taida kyllä tulla, koska hän puhuu jälleen taas vain viikonloppuaamuisin, kello kymmesnestä eteenpäin. Lauri puhuu välillä hyvinkin hengästyneeseen tapaan, mikä voi jota kuta ärsyttää, mutta sen voi myös ottaa yhtä seksikkäänä elementtinä kuin Trentonin huokailut.

Tarina Metsän henget.

Kaksi metsän kaatajaa tarkastelivat pitkäksi aikaa unohduksiin jäänyttä aluetta, jonka kaupunki sanoi omistavansa. "Tännekö se tehdasalue pystytetään?" toinen heistä kysyi. "Tänne", toinen vastasi. "Saadaan taas lisää alipalkattuja ihmisiä muuttamaan tännepäin uskoen parempaan tulevaisuuteen." "Tiedätkö mitä tyttäreni sanoi tänä aamuna? Että olen murhaajan ammatissa. Hänestä on tullut sellainen trendihippi, joka uskoo että puillakin on sielut." Miehet nauroivat yhteen ääneen. "Tämä näyttäisi olevan vanha metsä. Katso kuinka korkeita nämä puut ovat. Näin korkeita ei nykyään enää juuri näe." "Ihme että tämä on saanut olla näinkin kauan koskematon." "Pomo sanoi nähneensä jonkin vuosikymmeniä vanhan sopimuksen, jossa tämä metsä oli annettu määrä kaataa." "No, mikä sai metsän tuomion raukeamaan?" "Sitä en tiedä. Eikä taida tietää kukaan muukaan. Hei, maistuisiko vaimon tekemät voileivät ja termoskahvi?" "No, mikä ettei." "Käyn hakemasta autosta. Voidaan syödä tuon kaatuneen puun päällä. Se on juuri sopivan näköinen alusta." Toinen miehistä jäi hetkeksi yksin. Hän jäi istumaan ison vaakatasossa olevan rungon päälle ja kuuli pian jo jonkun lähestyvän. "Sinähän nopea olit. Iskikö nuoruus?" Mies hekotteli yksinään ja ihmetteli kun kaveria ei näkynytkään. Koivun takaa kurkisti vieno nainen, joka hymyili miehelle. Nainen oli hyvin kalpea, eikä häntä olisi erottanut maastosta nopealla vilkaisulla. Mies ei ihmetellyt naisen alastomuutta, eikä sitä miten nainen tiesi hänen nimensä henkäistessään sen. Mies oli lumoutunut, eikä osannut enää ajatella. Nainen kutsui miestä luokseen, eikä miehellä ollut minkäänlaista tahtoa vastustaa. Nainen huokui lämpöä, minkä mies tunsi jo parin askeleen päästä. Ja tuo lämpö tarjoutui kosketeltavaksi. Nainen painautui miestä vasten, suuteli tätä ja risti toisen jalkansa miehen ympärille. Mies näykki kiihtyneenä paljaita rintoja ja kädet tutustuivat naisen vartalon kurveihin. Sydämen syke kaikui korvissa naisen kaartaessa selkäänsä taaksepäin ja ollessaan valmis ottamaan miehen sisäänsä. Nainen työnsi kielensä miehen avonaiseen suuhun. Hänen sormensa kasvoivat pituutta, lävistivät miehen ruumiin ja juurtuivat hetkessä kiinni sisäelimiin. Ympärille ilmestyi muita naisia, kuin koiperhosia, joita ei erota ennen kuin ne liikkuvat. He halusivat osansa ravinnosta. He halusivat juurtua mieheen ja imeä tämän olemattomiin. Ja kun miehestä ei ollut enää mitään jäljellä, he jäivät odottamaan toista, joka oli palaamassa eväineen.