Carita

Siinä. Sivu kerrallaan.

Katsoin tänään onnettomia kasvoja metrossa. Eilen minäkin olen surullisella päällä. Mutta vain sen aikaa, kun olin yleisesti hyväksytyssä todellisuudessa. (Miksi se on hyväksytty? Kurjuus kaiken totuudeksi?) Suurimman osan aikaa olen elänyt omassa VALTAVASSA maailmassani ja flow-tilassa. Kyllä hymyä riittää vaikka muille jaettavaksi. Ja illan tullen havahdun "koomastani" treenaamaan lihasvoimaa, jonka jälkeen lähden lenkille. Täydellinen työpäivä, josta voit olla varma ettei tämä ole yhteiskunnan hyväksymä. Oikeasti minun kuuluisi suostua nöyränä orjatyöhön, mutta vielä olen pystynyt hangoittelemaan vastaan. Itku kurkussa tosin. Minä ja maailma emme tunnu olevan samaa mieltä mistään. Lenkillä minua seurasi hyvän matkan päässä rusakko. Mietin, onko se joka lenkkikerralla sama rusakko. Se on koko ajan läsnä. Mutta jos otan askeleen sen suuntaan, se ottaa muutaman juoksuaskelen poispäin. Ei kuitenkaan jätä minua kokonaan. Mitä rusakko eilen sai nähdä? En käynyt vain lenkillä, vaan minun teki mieli mennä jyrkännettä ylös katsomaan kaikkea muuta alaspäin. Ruohikolla näin märkiä pelikortteja, joissa kauhistutti kokoomuksen jäseniä. Ehkä eri mailla oli kuitenkin eri puolueet. En katsonut niitä kaikkia. On siis jälleen roskaamisen aika. Mutta ainahan se on! Rusakko sai myös seurata ja ihmetellä, kun innostuin usvasta. Kävelin usvan läpi tuntien olevani olematon. Henki. Ja harmittelin ettei kamera ole koskaan mukana kun sitä tarvitsee. Yksinäinen kaunis lehtipuu näkyi keskellä usvaa ja näytti kuvaukselliselta. Yön tullen vasta havahduin miettimään pitäisikö minun muistaa jotenkin ystäviäni, kun tällä tavoin olen jo monet päivät erakoitunut. He sentään tietävät millaista on todella uppoutua johonkin, ja tuntuvat ymmärtävän jos en huomaa vastata viesteihin. Minä en voi yleisesti sanoa vihaavani ihmisiä, kun läheiseni ovat niin ihastuttavia ja lämminsydämisiä. Silti minä aina välillä syyllistyn siihen.