Olen tullut takaisin! :-) Tulin jo viikonlopuksi ja ensi töikseni hoidin kasvillisuutta, laitoin lisää istutuksia ja otin kynän käteen ja piirsin.

Linnasta tulee väkisinkin mieleen unimaisema ja siihen kuuluu hukkuva nainen. Seuraava etappi on hiusten ja veden piirtäminen, jonka jälkeen taas jatkan linnan rakentamista ylöspäin.
Se on kokonaan Nordbooksin ansiota, että olen kiinnostunut tekemään kuvakirjoja. Kun he alunperin lastenkirjan tekoa minulle ehdottivat, ja niin minä tein. Siitä sarjakuvastani en tiedä onko siitä tullut minulle liian henkilökohtainen, sillä siitä on tullut ikuisuusprojekti, jonka en näe olevan koskaan valmis. Jos haluan sen luovuttaa, on minun vedettävä jonkinlaiset rajat. Onkohan muillakin tällaisia ongelmia?
On mukava olla taas kotona, vaikka maisemanvaihdos tekikin hyvää. Samalla reissulla sain kohdata karun totuuden; olen lihonut 55 kiloon! Mikä on roima saavutus ihmisellä, jonka paino on vuosia pysynyt 50:ssä. Yläasteen kasvupyrähdyksestä saakka. Painoni on ollut terveydenhoitajan mukaan lievää alipainoa, koska olen 162 senttinen. Eli painonnousu on hyvästä. Mutta jos jatkan samaa rataa pian minulla on uimarengas ja muhkurainen perse. Se on jo nyt menettänyt hohtoaan. Ei voi sanoa enää herkkupepuksi. Ja minä kun olin siitä ylpeä! Lihomiselle on ihan selkeä syy; liikunnan vähäisyys ja jatkuva istuskeleminen. Ennen minä olin himourheilija ja joka paikkaan kuljin kävellen. Nyt olen ominut peri-helsinkiläisen elämäntavan, johon kuuluu julkisilla liikkuminen minuuttiaikataulun mukaan. Ja kaiken on oltava lähellä, niin ettei turhia askeleita tarvitse ottaa. Ja kun istut, kaiken on oltava käden ulottuvilla, niin ettei tarvitse turhaan nousta ylös. Minun entisiin koulu ja lapsuuden ajan kavereihin kuului paljon ylipainoisia tyttöjä, joista jokainen oli vakuuttanut jopa itsensä että heidän lihavuutensa on perinnöllistä, eikä heillä ollut mielestään mitään vaikutusta ja hallintamahdollisuutta painoonsa. He aina jaksoivat huomauttaa siitä miten minä olin laiha vaikka söin jatkuvasti ja herkuttelin, kun he eivät taas ottaneet kuin vesilasillisen. Tosiasiassa he itse aiheuttivat itselleen ylipainoa. Kukaan heistä ei mielellään liikkunut, paitsi pari heistä autollaan kun ajokortin saivat. Ja minulle myös selvisi paljonko he oikeasti syövät, sillä yksi jonka luona olin yökylässä kävi alakerrassa syömässä aamiaisen ennen kuin minä heräsin (paitsi että minä heräsin liian aikaisin ja ihmettelin mihin hän oli kadonnut) ja sitten me söimme yhdessä toisen ison aamiaisen. Tuolla tavoin hän söi ateriat kaksinkertaisina. Ja toinen tapaus oli taas kämppikseni, jolle jouduin huomauttaa ettei aina syö samantien kaikkia leivonnaisiani ja leipiäni, kun osan olen aikonut pakkaseen myöhemmäksi. Hänen syömisensä tuli minulle kalliiksi. Nämä syöjättäret eivät vaan mielellään syö julkisesti. Ja he valehtelevat syömisistään pitääkseen omantuntonsa puhtaana. Ei ruoasta pidä tehdä syntiä! Minä nautin yhä ja jatkossakin aterioista ja jälkiruoista, mutta liikunnallisuuden aion palauttaa elämääni, sillä haluan voida nauttia myös vartalostani, mihin kuuluu esteettisyys, hyvä kunto, terveys ja ne raukeat ilot. Itsestään huolehtiminen ja itsensä arvostaminen on aina suotavaa.