"Erään pariskunnan tahdon, että tapaat. Oi! Heillä suurenmoinen elämä oli maailmassa siinä, josta sinäkin tupsahdit. Eivät näppejään saaneet irti he toisistaan. Ja rakkaus oli kadehdittavaa. Mutta alun siitä sai lapsi kurja. Moraaliton ja ahne. Pahaa yhä tekee ja siitä nauttii. Ei sitä pysäytä mikään. Mutta sitä saastaa ajatella en tahdo nyt ollenkaan. Tuo pariskunta hurmaava eroon toisistaan ajautui. Lapsi kuilua syvensi. Mutta kuolema heidät jälleen yhteen saattoi. Ja jälleen ovat he kadehdituimmat. Toistensa rakkaimpansa, joita erota ei enää mikään. Asuvat he puron varrella tämän. Odota, niin pian näet." Kissa oranssinen edellä loikki. Innoissaan kuin pentu vasta. Se Ushvan miettimään pisti ja pakotti kysymään, "sinulleko on myös jotain kamalaa tapahtunut? Vaikka niin onnelliselta vaikutat?" "Se jotain niin hirveää oli, etten ajatellakaan tohdi", kissa vastasi ja jatkoi. "Kun ihmisiä näet köyhyyden ja sairauksien, niin eivätkö he naurakin? Eikö hymy koreilekin vammautuneilla? Toiset toki jäävät murhetta hellyydellä kasvattamaan, mutta monille helpompaa on asiat ikävät syrjään siirtää ja elämää enemmän alkaa kunnioittamaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti