Aikansa Ushva kissa jaloissaan eteenpäin suruissaan asteli. Ushvaa alkoi vatsasta kipristää ja hetkeksi tahtoi hän istahtaa. Mutta seisaalleen Ushva jäi huomattuaan, että heitä typerä virne naamallaan katseli mies huono karma kehänään. Kissan karvat oranssit pystyyn asettui kissan kovaa sihistessä ja selän ylös kaareutuessa. "Pidä katti loitolla", mies sanoi ja nauroi. "Ellet lihaksi keitoksiin halua." Ushva pahoin alkoi voimaan, sillä hän tunsi tuon kuvotuksen. Niin on se vaan ihminen, mutta ei laisinkaan inhimillinen. "Tätäkö tulit sinä hakemaan?" kysyi kuvotus. "Pullotetun arvottoman elämäsi?" Ushva pulloa katsoi miehen käsissä, ja osan itseään siinä tunnisti. Sisällä oli myös muutakin... Muitakin. Mies puheluaan jatkoi: "Ja mitä sinä sillä? Palaat säälittävään pikku olemassaoloosi? Jatkamaan kasvua tynnyrissä ja dramatisoimaan jokaista pientä vastoinkäymistä?" Mies nauroi ja yhä vain jatkoi: "Hullu sinä olet. Ei normaali itseään hengiltä ota. Jokaista sattuu joskus. Elämää on se vain." Kissa raivosta kihisi ja koko voimallaan huusi: "juuri tapaistasi on kaikkea vähätellä, asiat villaisella painaa ja itsesi vastuusta karkuun keinotella! Etkö sinä minua muista! Oppilastasi nuorta. Raiskaamaasi tyhjää kuorta, joka käsiisi mureni. Joka päivä takiasi heikkeni. Eikä muuta, ei muuta enää ollut kuin kuori tyhjää täynnä. Sisältä syöty ja käytetty. Eikä sekään riittänyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti